Sisu

Milloin voi sanoa, että olen äärirajojeni rajoilla? Milloin liika on liikaa? Kun tuntuu, että huoneen seinät kaatuvat päälle, oikeasti mikään ei onnistu ja kaikki pitää käydä läpi kantapään kautta?

Milloin on ok sanoa, että nyt tarvitsen apua?

Milloin on ok itkeä toisen nähden?

Nämä ovat asioita, joita en haluaisi koskaan keneltäkään pyytää tai kenellekään näyttää. Syytä siihen en tiedä. Olen koko ikäni kasvattanut suojamuuria, joka alkaa hipomaan jo pilviä. Niinpä avoimuus ei ole ikinä ollut minulle helppoa ja edelleen koen, että asioista kirjoittaminen on ollut helpompaa kuin puhuminen.
Hankalista asioista puhumista olen viime vuosina koittanut opetella. Olla rehellinen niin itselle kuin muillekin. Tyhjyyttä huutavien silmien ja pienen hymyn takana olen jossain se oikea minä, ja ei, en aina voi kovinkaan hyvin. Kai muidenkin elämä on tällaista joskus? Enhän ole ainoa?


Hassunkurista siis, että olen päätynyt pitämään blogia. Julkaisemaan näitä ajatuksiani julkisesti niin, että ne jäävät pyörimään ikuisesti internetin syövereihin.

Nyt kuitenkin tuntuu, että toisenlaiset aallot ovat hukuttamassa minua.


Nasu & Nala

Olenko haukannut liian ison palan? Lento takaisin Englantiin, uuteen kotiini, on varattu ja lähtö olisi viiden päivän päästä. Tällä kertaa mukanani vien vain pienen matkalaukun, ja ennen kaikkea kaksi koiraani. Toinen koiristani sairastaa mm. epilepsiaa, joten en uskalla laittaa koiria rahtina - vaikkakin silloin saisin lentää suoraan Englantiin. 
En kuitenkaan usko että Nala tuosta matkasta selviäisi, joten haluan tämänkin matkan tehdä "vaikeimman kautta": lentoa edeltävänä päivänä meitä odottaa jälleen viiden tunnin junamatka Vantaalle. Alankomaat onneksi hyväksyvät lemmikkien matkustaa käsimatkatavarana, niinpä lennämme Helsingistä Amsterdamiin. Sieltä kentältä hyppäämme junaan, joka kestää noin 1,5 tuntia, ja matkaamme Hoek Van Holland -satamaan. Satamasta nousemme lauttaan, jossa koirat matkustavat kennelosastolla. Lautta menee Harwich -nimiseen kaupunkiin Englannin Itä-rannikolle, ja josta kotiin olisi vielä reilun kolmen tunnin automatka. Onneksi sain tutun tutun hakemaan minut ja pienet matkalaiseni satamasta ja kyyditsemään meidät kotiin saakka. Edes tuo viimeinen etappi on siis vähän helpompi. Ja kyllä, tässä kohtaa jouduin pyytämään apua.

Etenkin tämä takaisin paluu pistää nyt miettimään, että tiedänkö mihin olen ryhtymässä? Odotanko koiriltani liikaa? Miten he selviytyvät tuosta päivästä? Toivon todella, että he yllättävät minut positiivisesti reippaudellaan, ja että myös he osaavat levätä välillä, jotta matkanteko taittuisi paremmin niin heille kuin minullekin.

Ja kun pääsen perille, alkaa uudenlainen arki. Olen yksin vieraassa maassa ja koirat ovat täysin minun vastuullani. Toki olen sen tiennyt koiria ottaessani, mutta tuolloin lähtökohdat olivat toiset ja vastuu oli tarkoitus jakaa toisen kanssa.
Jokin minussa ei kuitenkaan anna periksi siinä, että antaisin koirat uuteen kotiin. Olen ne ottanut ja vastuu on kannettava myös silloin kun se tuntuu hankalalle - joidenkin sanomisista huolimatta. Lisäksi tiedän, että olen valmis tekemään heidän vuoksi kaikkeni. Toki emmin onko tämä päätös matkustus tavasta kuitenkaan oikea, mutta koen tuntevani koirani niin, että tiedän minun tuovan niille turvaa matkanteon aikana. Yksin ruumassa olo olisi liikaa.




Suomessa oli tarkoitus käydä viikko tai pari. Nyt on kuitenkin kulunut jo kaksi viikkoa ja vielä olisi vajaa viikko edessä. Matkassa on ollut mutkia ihan tarpeeksi näin matkapahoinvointia kärsivälle, muutama pomppukin olisi saanut jäädä pois välistä. Yksi asia johti toiseen, ja kohta kolmanteen, niinpä hoidettavia asioita tulikin enemmän kuin luulin ja osa on vieläkin hoitamatta. Jokohan riittäisi?

Sain koirille rokotukseen ajan vasta monen päivän päähän. Rokotuksesta meni molemmilla vatsat pahasti sekaisin ja etenkin toinen on edelleen toipilas. Sitten sairastuin itsekin. Kiitos, nyt jo todella riittää! Mutta ei... Sydäntä painaa myös se, että palaan Englantiin sinkkuna. 

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en suostu antamaan periksi. En tiedä mitä se on, mutta menen takaisin vaikka väkisin. Huomaan että tämä periksiantamattomuus on minussa uusi piirre. Tai ehkä se jossain määrin on aina siellä ollutkin, mutta nyt se huutaa kovemmin kuin ikinä, samalla kun se hakkaa nyrkkiä pöytään - periksi en anna.

Kommentit

Suositut tekstit