Koputus

Istun sängylläni vällyjen välissä, sillä minua palelee. Lämmitys meni vihdoin päälle, joten kohta pitäisi huoneen lämpötilan nousta. Englantilaisten talojen kolkkoisuutta ei monen muun asian ohessa jää kyllä ikävä.

Kävin aiemmin tänään hyvän ystävän kanssa kahvilla kaupungilla, jossa huomasimme kaupassa jo soivan joulumusiikin. Tuli päiviteltyä hänen kanssaan, että koko viime vuosi on mennyt lentämällä ohi. Vastahan olin täällä Englannissa viime vuonna samoihin aikoihin ja pyörähdin myös Saksassa moikkaamassa vanhinta ystävääni. Miten on mahdollista, että siitä on pyörähtänyt jo vuosi? Mihin tämä aika menee? Onko tämä nyt merkki siitä, että on tulossa vanhaksi, kun huomaan päivitteleväni tuota kysymystä joka viikko. Muistan lapsena kuulleeni sitä aikuisten suusta ja nyt todella tajuan, että tottahan se tuntuu olevan. Mitä vanhemmaksi elää, sen nopeammin aika menee. Pelottavaa.

Miksi aikuisuus on sitä, että viikot ja kuukaudet menevät noin nopsaan ohi? Onko se siksi, että ei enää osaa nauttia asioista siinä hetkessä kun ne tapahtuu? Vai kuinka usein sinä kuulet aikuisen ihmisen hörähtävän kovaääniseen nauruun? Lasten sen sijaan kuulee nauravan jatkuvasti. Jopa eläimet osaavat iloita pienistä asioista täysinrinnoin. Miksi ei aikuiset ihmiset osaa?

Johtuuko ajantajun menettäminen siitä, että aikuisena vuoteen mahtuu enemmän tapahtumia kuin lapsena? Lapsena kun vuosi koostuu lähinnä lomaviikoista ja kesälomakuukausista ja perus kouluarjesta (ja tajusinpa juuri että silloinhan sitä jo aletaan tekemään jotain negatiivista; lasketaan kuukausia kesälomaan).
Aikuisena vuodessa voi tapahtua niin paljon, että sitä keskittyy vain lähinnä selviintymään arjen vastoinkäymisistä ja stressaamaan rahasta. Tai näin ainakin itsellä. Jotain positiivista pitäisi etsiä joka päivästä. Se onkin asia, josta on ollut muutaman ystävän kanssakin puhe viime aikoina. Nauttia niistä pienistä hetkistä kun huomaa hymyilevän, olevan onnellinen. Sanoa se jopa ääneen. Tai pysähtyä hetkeksi kun huomaa olevansa tilanteessa jossa jokin asia lämmittää sydäntä. Aikuisena sitä huomaa keskittyvän aina liikaa siihen negatiivisuuteen, ja todella odotetaan sitä jotain mikä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa: lomaa, palkkapäivää, joulua... Entä se aika siinä välissä? Ne päivät, jotka olemme myöskin elossa, jolloin olisi mahdollista tapahtua mitä vain ihanaakin, mutta niihin ei vain tartuta.

Laitan rauhallista pianomusiikkia soimaan, käännän volumin minimiin ja koitan rauhoittua ja keskittyä, jotta saisin päässäni pyörivät sadat ajatukset jälleen jollain lailla kasaan, että saisin blogipostausta aikaiseksi. Suljen silmäni, keskityn musiikkiin. Nasu kiipee syliini ja raapii kättäni. Rapsutan häntä muutaman kerran, joka ei hänelle riitä vain lopetettuani hän raapii kättäni kevyesti uudelleen. Suhahdan, ja hän siirtyy pois viereeni nukkumaan. Nukkumaan kuin pieni ketun poikanen. Piilottaa nenänsäkin häntänsä alle. Taitaa Nasuakin paleltaa. Hymähdän. Ei palele enää kauaa. Muutaman kuukauden päästä asuisimme Etelä-Espanjan lämmössä ja jospa sitten tämä jatkuva vilu loppuisi meiltä molemmilta.
Huomaan ajatusteni vihdoin myös alkaneen miettivän uutta tulevaa kotia. Kodin sisustusta ja minkälaisia huonekaluja haluan sinne ostaa. Toivottavasti mieltymykset menevät A:n kanssa vain yksiin. Jospa siis muutaman kuukauden päästä saa blogikin vihdoin parempaa sisältöä. Tai ainakin sisältöä, josta olin alunperin ajatellut blogin lähinnä koostuvan.

Suljen taas silmäni ja koitan keskittyä musiikkiin ja hengittämiseen. Havahdun kuitenkin välittömästi kevyeen ääneen: "kop, kop". Joku on ulko-ovella. Kuuntelen hetken jos joku kämppäkavereistani lähtee liikkeelle huoneistaan, jos jollekin on tulossa vieraita tai ruokalähetys. Ei ääniä. Katson kelloa, ei, ei se voi olla vielä A:kaan ovella. Ei A koputa noin hennosti. Sitten tajuan: on 31. päivä lokakuuta. On Halloween. Ovella on varmaan trick or treat -lapsia. Voi ei! Eikä minulla ole karkkia! En uskalla mennä edes avaamaan ovea ja niinpä kuvittelen lapset oven takana pettyneinä jatkavan seuraavalle ovelle. Toivon mukaan seuraavat kaksi naapuria ovat edes varanneet karkkia, molemmissa kun asuu keski-ikäiset pariskunnat.

Huomaan jälleen menettäneeni totaalisesti ajantajun. Nyt on tiistai ja tosiaan kuun viimeinen päivä, joka sattuu olemaan myös minun palkkapäivä. Tämä olikin yksi etappi jota odottelin ennen Suomen lomaa - johon on muuten enää 17 päivää.
Kaiken keskellä olin kyllä tajunnut että on Halloween, mutta en ollut edes ajatellut sen tarkemmin mikä päivä pukeudutaan, tai etenkin minä päivänä lapset pukeutuvat ja kiertävät naapurustoja keräämässä karkkia. Jotenkin kuvittelen veljen tyttäreni ovelle koputtamaan suloinen asu päällään. Ajatus siitä ettei kukaan aukaise ovea, saa minut vähän surulliseksi. Sitä paitsi tämä olisi ollut perinne, johon olisin halunnut osallistua jo pelkästään nähdäkseni miten se eroaa Suomen pääsiäisestä.

Niinpä tämän aikuisuuden ja arjen kiireen keskellä tajuan menettäneeni aikuisuuteni takia ihanan muiston, jonka olisin voinut saada. Sen ilmeen lasten kasvoilla kun olisin mennyt avaamaan oven ja minulla olisi ollut heille karkkia varattuna. Pienen hetken, jolloin kirkkaasti loistavat silmät ja hymyilevät suut kiitoksineen olisivat saaneet minutkin hymyilemään antamisen ilosta.
Ja tietenkin olisin valinnut ne karkit kepposten sijaan, aikuisen elämässä kun on kepposia ihan tarpeeksi jo muutenkin.